Joka ikinen päivä polkiessamme elämiemme polkujamme pääsemme kokemaan mitä upeimpia kokemuksia. Jotkut niistä hiipuvat menneisyyden horisonttiin, kun taas toiset iskostuvat ikuisiksi ajoiksi mieliimme. Niitä voisi kuvailla siveltimenvedoiksi maalauksessa tai pikku hiljaa muodostuviksi hahmotelmiksi muistojemme työpajassa.
Tunteemme ovat värit, joita käytämme näiden muistojen maalaamiseen. Ne ovat täynnä iloa, surua, pelkoa ja rakkautta – kaikki niistä pullollaan syvyyttä ja henkilökohtaista näkemystä. Siksi vanhoihin muistoihin uppoutuessamme on normaalia tuntea näitä tunteita yhä uudelleen.
Tämän uskomattoman monimutkaisen järjestelmän – aivojemme – ytimessä muodostuvat, säilyvät ja palautuvat mieliimme muistot. Aivan kuin ne olisivat maalauksia rajattoman suuressa museossa. Jokainen elämämme kokemus jättää ikuisen jäljen mieliimme. Ne ovat ainutkertaisia häivähdyksiä eletystä elämästä ja sen aikaansaamista tunteista. Pohjimmiltaan muisto on neuronien yhteyksien sinfonia, kuin tuttu, aiemmin tallaamamme polku mielemme sokkeloissa.
Jotkut muistot ovat kuin vaikeapääsyisiä vuoria, henkisen ja fyysisen kantin hetkiä, jotka vievät meidät sietokykymme rajalle ja sen yli. Toiset ovat silkan onnen ja vapauden hetkiä, joihin on ilo palata. Kuitenkin, huolimatta maastosta, jolla ajamme, tulee joka ikisestä polkimien polkaisusta, kokemuksesta ja muistosta osa matkaamme. Niistä kaikki vaikuttavat siihen, keiksi muovaudumme. Muistot ja tunteet muodostavat elämämme ketjujen linkit. Toisaalta niitä voi myös kuvailla GPS:ksi, joka opastaa meitä matkallamme. Eihän loppujen lopuksi kyse ole pelkästään niistä tavoitteista, joita saavutamme, vaan muistoista, joita luomme, tunteista, joita koemme ja elämistä, joita kosketamme matkan varrella.
